Otanmäen malmin löytö ja tutkimusten alkuvaiheet. Veikko Pääkkönen

(Titaani 1952 nro 1)

Otanmäen kaivoskaupunkihaaveiden nyt ruvetessa voimaperäisesti toteutumaan, lienee asiasta kiinnostuneille hauska saada tositietoja myöskin tähän johtaneista syistä ja tapahtumista.

Huomioitavina alkutekijöinä voidaan pitää kahta Geologisen tutkimuslaitoksen kenttätyöapulaista Perttu Laaksoa ja Klaus Säynäjärveä, jotka kesällä v. 1937 työintoa uhkuen moukaroivat kiviä rikki Sukevan varavankilan ja Kalliomäen pysäkin välillä. Kysymykseen: ”Miksi he olivat siellä” ei ole kuitenkaan aivan helposti vastattavissa, sillä olisi tarpeen paksu teos, ennen kuin voisi selostaa ne moninaiset historialliset seikat ja hienon hienot tieteelliset johtopäätelmät, jotka malmilöytöön ovat joillain tavoin vaikuttaneet. Selviämme siitä parhaiten kun toteamme, että Geologisen tutkimuslaitoksen tehtävänä on etsiä malmeja kaikin mahdollisin tieteen, tekniikan ja älyn suomin apuneuvoin. Suorittaessaan heille määrättyä tehtävää tutkia Sukevan seudun kalliot ja irtokivet, sattuivat he kumpikin samana päivänä vaikka eri paikoissa kolhaisemaan mustaa ja tavallista raskaampaa kiven mukulaa, jotka he heti ammattinsa perehtyneinä totesivat rautamalmilohkareiksi.

Seuraavana kesän kenttätyöohjelmaan otettiin lohkareiden emäkallion etsintä. Tutkimuksia suunniteltaessa huomioitiin sekä Sukevan seudulla esiintyvä laaja gabrokivilajimuodostuma että muutamat emäksisten kivilajien esiintymät, jotka näkyivät geologisella yleiskarttalehdellä aikaisempien tutkimusten perusteella tunnetussa jääkauden aikaisessa luoteisessa kuljetussuunnassa. Geologille on nimittäin selvää, että ilmeniittimagnetiittimalmit liittyvät tavallisesti gabrotyyppisiin emäksisiin kivilajeihin.

Muiden kiireellisempinä pidettyjen töiden vuoksi voitiin tutkimukset Sukevalla aloittaa vasta heinäkuussa. Johtamani nelimiehinen iskuryhmä tutki tarkkaan uudelleen titaanirautamalmilohkareiden löytymisalueen sekä laajalti ympäristöä, mutta samantyyppistä ei useampia tavattu. Magneettiset mittaukset ja kalliohavainnot osoittivat, että Sukevan gabro oli magneettisista rautamalmimineraaleista melko vapaa.

Erikoisesti merkille pantiin kuitenkin muutamat poikkeavan tyyppiset säleistä sarvivälkettä ja suorakaiteen muotoisia sinipunertavia maasälpärakeita sisältävät gabrolohkareet. Myös tavattiin pari helposti tunnettavaa Utajärven konglomeraattia olevaa irtokiveä, jotka samaten kuin kalliopaljastumista mittaamamme mannerjäätikön uurtosuunta todistivat moreeniaineksen tulleen luoteesta päin. Järjestelmällisesti tutkien ryhdyttiinkin etenemään siihen suuntaan ja ennätettiin jo noin 15 km:n päähän Sukevalta, kun tuli yllättäen apu. Iskuryhmä sai näet tiedon malmigeologi Kilveltä, että Geologisen tutkimuslaitoksen v.t. maalajigeologi Veikko Okko ja hänen kesäapulaisensa Jorma Mattila olivat 4.7. löytäneet magneettisen häiriöalueen Otanmäen rinteeltä. Aikailematta tutkimusryhmän johtaja ja geologiapulainen Ahti Saraste lähtivät toteamaan tiedon paikkansapitäväisyyttä. Matka tapahtui polkupyörällä Vuottolahden kautta Humpinmäkeen, josta saadun oppaan avustuksella he lähtivät Otanmäelle. Tätä reittiä näet vuottolahtelaiset pitivät ainoana kesäiseen aikaan, eikä sekään ollut häävi, vaan kumisaappaaton sai pääosan matkasta hyppiä mättäältä mättäälle ja sittenkin jalkineet kastuivat. Ensimmäinen tuntuma malmiin saatiin jo Humpinmäen länsipuolisella kankaalla, sillä sen laidassa todettiin magnetometrillä vähäisiä häiriöitä. Parin tunnin taivalluksen jälkeen Otanmäen laki oli saavutettu. Opas lähti paluumatkalle kaksikymppisensä, jonka hän oli määrännyt palkakseen saatuaan tiedusteluunsa vastauksen, että opastamansa herrat olivat kullanetsijöitä.

Sääskien vihamielisyydestä huolimatta kävi pian ilmi, että voimakasta magneettista häiriötä esiintyi laajahkolla alueella Otanmäen laitamilla. Paluumatka Humpinmäelle aamuyösumussa oli hankalaa oudossa, vaikeassa maastossa menomatkalla tehtyjen pilkkojen avullakin.

Saatuaan tiedoituksen käynnin tuloksesta Geologisen tutkimuslaitoksen johtaja Aarne Laitakari antoi 27.7.1938 määräyksen tutkimusryhmän siirtymisestä Otanmäelle. Järjestelmällinen magneettinen tutkimus pantiin kiireellisesti käyntiin aluksi ryhmän omin voimin. Vähitellen kesäapulaisia siirrettiin tutkimuslaitoksen muilta työmailta, niin  että viisi soputelttaa tarvittiin yömajoiksi. Huolto toimi siten, että t:mi Valjus Kajaanista lähetti kahvit, sokerit, ryynit y.m. linja-autolla Vimpelin kohdalle maantien varteen, josta sitten lauantaisien saunamatkan yhteydessä joka mies toi viikon muonan selässään ensin veneellä Vimpelin joen pohjukkaan ja sitten 5 km:n matka vetelää suota jalkaisin.

Magneettisten mittausten edetessä mäen länsipuolella tapasi Pentti Mattila erittäin voimakkaasti vetävän kohdan. Potkaisten vähän sammalta kallion päältä huomasi hän siinä paljastuvan sinertävän mustan kallion n.s. veturinkyljen. Hänen kunnaikseen nimitettiinkin sittemmin paikka M-alueeksi.

Nyt oli käynyt selväksi, että oli löydetty, mitä oli etsitty ja seurauksena oli kiireellinen matka Kajaanin Teppanaan toimittamaan piirin nimismiehelle Geologisen tutkimuslaitoksen valtausoikeudenvarausilmoitus. Vihjaisipa joku sivumennen, että olisi parempi panna bulvaanit toimimaan, sillä eipä valtio tunnollisempiakaan renkejään häävin palkitse. Maksaapa vain kympin päivässä palkkaa ja kolmekymppiä päivärahaa, joka toisiaan oli useampien mukana olleiden päiväansio. Mutta toisin kävi. Valtio ryhtyi erittäin anteliaaksi. Myönsi näet ensimmäisten lohkareiden löytäjille ja häiriön havaitsijoille 1.000 mk mieheen kehoituspalkintona.

Suurella innolla ruvettiin paljastamaan kalliota ja kolmen paikkakuntalaisen apumiehen avulla kaivamaan kuoppia voimakkaimpiin magneettisiin häiriökohtiin. Useasta kohdasta esille saatua malmia louhittiin laatunäytteiksi yhteensä lähemmäs tuhat kiloa. Ne pakattiin laatikoihin ja peitettiin havuilla talvikelillä poiskuljetettaviksi. Ne saapuivatkin Helsinkiin vasta tammikuussa 1939.

Kiireellisesti suoritetut kemialliset analyysit, mikroskooppiset tutkimukset ja rikastuskokeet osoittivat, että kysymyksessä oli malmityyppi, joka ilmeisesti oli käyttökelpoinen sekä raudan että titaanin valmistukseen.

Seurasi toimenpiteet malmipaljouden selvittämiseksi. Vielä talvikelin aikana raahattiin paikalle kämppätarpeet, syväkairauskone ja melkoinen määrä bensiiniä. Kesän tultua jatkettiin magneettisia tutkimuksia ja paljastuskaivauksia. Myöskin jo edellisenä kesänä aloitettua geologista kartoitusta täydennettiin sekä ryhdyttiin syväkairaukseen.

Magneettisesti tutkittiin myöskin Vuorokkaan malmikenttä, jonka allekirjoittanut oli löytänyt jo edellisenä syksynä. Sekin osoittautui lähes kahden kilometrin pituiseksi, mutta kapeammaksi kuin Otanmäen kenttä, jossa magneettiset häiriöt ja syväkairaukset osoittivat olevan kaksi rinnakkaista malmivyöhykettä.

Tutkimusten päästyä täyteen vauhtiin oli 30 – 40 miestä touhussa mukana. Eterniittinen asuntokämppä kävi ahtaaksi ja muonankantoon Vimpelistä tarvittiin vakinaisesti kaksi miestä. Vasta loppukesällä ryhdyttiin maantien rakennuspuuhiin. Niille antoi alkusysäyksen ensimmäisten kairareikien antamat lupaavat tulokset, sillä ne olivat lävistäneet kymmenin metrein hyvälaatuista malmia.

Syväkairaukset olivat käynnissä osittain talvisodankin aikana. Silloin rakennettiin myös Otanhoviksi nimitetty kämppä miehistön asunnoksi ja ruokalaksi.

Keväällä 1940 siirtyi malmialueen hallinta Suomen Malmi Oy:lle, joka jo vuoden 1939 aikana oli huolehtinut syväkairauksista Geologisen tutkimuslaitoksen laskuun. Saadakseen työn tehokkaammaksi rakensi suomen Malmi Oy Otanmäelle höyrykäyttöisen sähkövoima-aseman ja muutti kairauskoneet sähkökäyttöisiksi.

Geologinen tutkimuslaitos jatkoi 1940 kesällä Otanmäen ympäristöllä geologista kartoitusta ja malminetsintää. Näiden yhteydessä tapasi geologi Heikki Tuominen Pentinpuron magneettisen häiriökentän Vuolijoen kirkonkylän länsipuolelta ja allekirjoittanut löysi Vuottolahden itärannan malmialueen, jotka järjestelmällisesti magnetometrattiin ja todettiin saman luontoisiksi kuin Otanmäen ja Vuorokkaankin alueet, mutta paljon pienemmiksi.

Vaikka geologit ovatkin samoilleet Vuolijoen seudut ristiin rastiin, niin on vielä tutkimatta melkoisia suoalueita, joihin magnetometraaja kesäiseen aikaan ei voinut mennä. Näin jääkin vielä mahdollisuus uusien malmien löytymiselle, joskaan mitään huomattavaa kenttää ei liene odotettavissa lähiseudulla. Silmät auki otanmäkeläiset! Tarkastakaa kompassia hiihdellessänne Vuolijoen seudun erämailta.

Kaivos Kainuun korvessa 1938-1985. Olavi Tolonen

Kaivosmiehiä kuilun suulla 15.6.1948. Valokuvaaja Foto Flex
(Kuva Kainuun museo)

Sammalen alta mustaa kalliota

Otanmäki muodostuu kahdesta pisaran muotoisesta vuoresta, jotka sijaitsevat Oulujärven eteläpuolella, soistuneella laakiomaalla.

Asumattomaan Kainuun korpeen nousi parintuhannen asukkaan kaivoskaupunki. Huomattavana alkutekijänä voidaan pitää Geologisen tutkimuslaitoksen kenttätyöapulaisen Perttu Laaskon ja Klaus Säynäjärven malmin etsintää Sukevan ja Kalliomäen rautatiepysäkkien välimaisemassa. Suorittaessaan heille määrättyä tehtävää, tutkia seudun kallioita ja irtokiviä, sattuivat kumpikin eri paikoissa kolhaisemaan tavallista raskaampaa kivenmurikkaa. Ammattiinsa perehtyneinä pojat totesivat löydöksensä arvokkaiksi malmilohkareiksi. Geologiseen tutkimuslaitokseen lähetettyinä ja kemiallisesti analysoituina toisen lohkareen todettiin sisältävän yli 50 % rautaa ja 10 % titaania sekä jonkun verran rikkiä. Seuraavan kesän kenttätyöohjelmaan kuului lohkareiden emäkallionetsintä.

Tutkimuksia suunniteltaessa huomioitiin sekä Sukevan seudulla esiintyvä laaja gabrokivilajimuodostuma että muutamat emäksisten kivilajien esiintymät, jotka olivat tiedossa jo aikaisempien tutkimusten tuloksina.

Muiden kiireellisempinä pidettyjen töiden vuoksi tutkimukset Sukevalla voitiin aloittaa vasta seuraavana kesänä, eli heinäkuussa 1938.

Film.maist. Veikko Pääkkösen johtama nelimiehinen iskuryhmä tutki tarkkaan titaani-rautamalmilohkareiden löytymisalueen sekä laajalti muuta ympäristöä. Saman tyyppisiä lohkareita ei löytynyt. Löytyi kuitenkin pari helposti tunnistettavaa irtokiveä, jotka samaten kuin kallion paljastumisista mitatut mannerjäätikön uurrot todistivat lohkareiden tulleen luoteesta päin.

Järjestelmällisesti tutkien ryhtyi ryhmä etenemään siihen suuntaan ja ennätti jo noin 15 km:n päähän Sukevalta, kun tuli yllättäen apu. Iskuryhmä sai tiedon, että maalajigeologi Veikko Okko ja kesäapulainen Jorma Mattila olivat löytäneet magneettisen häiriöalueen läheltä Oulujärveä, Otanmäen kumpareilta. Aikailematta lähti tutkimusryhmän johtaja geologiapulaisensa kanssa toteamaan tiedon paikkansa pitävyydettä. Matka tapahtui polkupyörällä Kajaanista Vuottolahden kautta Humpinmäkeen.

Talon isäntä ”Humpinmäen Jaska” lähti oppaaksi kullan kaivajille, joksi kulkijat olivat itsenä esitelleet. Miehet lähtivät tarpomaan kohti Otanmäkeä. Suurin osa matkasta oli suota. Pitkospuitakaan ei liioin ollut. Mättäältä mättäälle loikkien porukka taivalsi. Humpinmäen länsipuolella, suosaarekkeella , näytti jo magnetometri vähäisiä häiriöitä. Parin tunnin taivalluksen jälkeen miehet saapuivat Otanmäen laelle. Opas lähti paluumatkalle saatuaan kaksikymmentä markkaa, minkä hän määräsi palkaksi ”kullankaivajilta”.

Hyttysten vihamielisyydestä huolimatta, kävi pian ilmi, että voimakasta magneetista häiriöltä esiintyi laajahkolla alueella Otanmäen laitamilla. Paluumatka Humpinmäelle aamuyön sumussa oli miehille hankalaa oudossa ja vaikeakulkuisessa maastossa. Menomatkalla laitettujen merkkien avulla he kuitenkin osuivat takaisin Humpinmäkeen.

Saatuaan tiedotuksen käynnin tuloksesta, Geologisen tutkimuslaitoksen johtaja Aarne Laitakari antoi 27.7.1938 määräyksen tutkimusryhmän siirtymisestä Otanmäkeen.

Järjestelmällinen magneettinen tutkimus pantiin kiireellisesti käyntiin, aluksi omin voimin. Vähitellen kesäapulaisia siirrettiin tutkimuslaitoksen muilta työmailta. Majoituttiin viiteen soputelttaan. Huolto toimi siten, että T:mi Valjus Kajaanista lähetti kahvit, sokerit, ryynit ynnä muut tilpehöörit linja-autolla Vimpelin kohdalle maantien varteen. Sieltä sitten lauantaisen saunamatkan yhteydessä jokainen mies toi repussaan omat muonansa. Vimpelistä paluumatkan miehet soutivat Vimpelinjokea myöten veneellä, ja loput viisi kilometriä he tarpoivat vetelän suon yli Otanmäkeen.

Magneettisten mittausten edetessä Otanmäen länsipuolelle löysi Pentti Mattila erittäin voimakkaasti vetävän kohdan. Potkaistuaan vähän sammalta kallion päältä, paljastui sinertävän mustaa kalliota.

Vuorenpeikkojen hallitsema aarre oli löytynyt. Tuli kiireellinen matka Kajaaniin, jossa nimismiehelle toimitettiin Geologisen Tutkimuslaitoksen valtausoikeuden varausilmoitus.

Miesten palkka oli vain kymmenen markkaa päivältä ja kolmekymppiä päivärahaa. Valtio ei tavallisesti huomioinut tunnollisimpiakaan renkejään. Mutta nyt tuli poikkeus, sillä lohkareiden löytäjät ja häiriöiden havaitsijat saivat tunnustuspalkkioina 1000 mk mieheen.

Suurella innolla ryhdyttiin paljastamaan kallioita ja kaivamaan kuoppia voimakkaimpiin magneettisiin häiriökohtiin kolmen paikkakuntalaisen apumiehen avulla. Useista kohdista esille saatua malmia louhittiin laatunäytteiksi. Näitä lohkareita pakattiin laatikoihin lähes tuhat kiloa, ja ne peiteltiin havuilla odottamaan talvikelejä.

Näytteet saapuivat Helsinkiin vasta tammikuussa 1939. Välittömästi suoritetut kemialliset analyysit, mikroskooppiset tutkimukset ja rikastuskokeet osoittivat, että kysymyksessä on malmityyppi, joka on ilmeisesti käyttökelpoista malmia sekä raudan että titaanin rikastamiseen. Seurasi toimenpiteitä malmimäärän selvittämiseksi. Vielä talvikelin aikana raahattiin paikalle kämppätarpeet, syväkairauskone ja melkoinen määrä bensiiniä. Kesän tullen jatkettiin magneettisia tutkimuksia ja paljastuskaivauksia. Myöskin edellisenä kesänä aloitettua geologista kartoitusta täydennettiin ja ryhdyttiin syväkairauksiin.

Tutkimusten päästyä täyteen vauhtiin oli jo neljäkymmentä miestä työn touhussa mukana. Kiireessä kyhätty asuntokämppä kävi ahtaaksi. Muonan kuljetukseen Vimpelistä palkattiin vakinaisiksi kantajiksi kaksi miestä. Vasta loppukesästä ryhdyttiin suunnittelemaan maantietä ja Otanmäelle nousi ensimmäinen kämppä, joka sai majesteettisen nimen, Otanhovi. Tämä rakennus toimi miehistön asuntona ja ruokalana Talvisodan aikana.

Keväällä 1940 siirtyi malmialueen hallinta Suomen malmi oy:lle. Yhtiö rakensi Otanmäelle höyrykäyttöisen sähkövoima-aseman. Bensakairat vaihtuivat sähkökäyttöisiksi. Valtioneuvoston perustama kaivosyhtiö sai nimekseen Otanmäki oy.

Yhtiökokous nimitti hallintoneuvoston, johon puheenjohtajaksi valittiin kauppa- ja teollisuusministeri Penna Tervo. Jäseniksi muuan muassa pääministeri Urho Kaleva Kekkonen ja kansanedustaja Janne Mustonen, molemmat Kainuulaisia kaivoksen puuhamiehiä.

Huolto ei enää pystynyt toimittamaan reppumiesten voimin, joten maantie rakentaminen piti aloittaa välittömästi. Rakennusvaiheen aikana oli töissä lähes parituhatta henkeä. Porukkaan sopi monenmoista vipeltäjää.

Parakkialueella järjestystä yritti pitää kaksi poliisia, vaihtelevalla menestyksellä. Työmaalla edettiin sekä ylös että alaspäin. Kuilua ajettiin alaspäin ja korkeita kerrostaloja ylöspäin. Konepaja, ruokala ja ensimmäinen asuintalo valmistuivat v. 1952

Kansanedustaja Janne Mustonen taisteli eduskunnassa rautatien rakentamiselle määrärahan. Alun perin eduskunta oli sitä mieltä, ettei Otanmäkeen rakenneta rautatietä. Mutta kansanedustaja Janne Mustonen ei antanut periksi ja niin rata saatiin. Aina kun eduskunnassa tuli käsittelyyn Otanmäen asia, niin vastustajia riitti, mutta oli myös puolesta puhujia. Vastustuksista ja vaikeuksista huolimatta ensimmäisen vaiheen rakentaminen saatiin tehtyä loppuun ja vuona 1954 alkoi kaivoksen tuotanto. Seuraavan vuoden keväällä lähti Oulun satamasta ensimmäinen Otanmäen malmilla lastattu laiva kohti Puolaa, jonne oli saatu kaupattua alkuvaiheen tuotanto. Suomen ensimmäinen rautamalmikaivos lähti käyntiin ja oli siten tosiasia.