Lehti Sawo 27.8.1887 nro 98 (Historiallinen sanomalehtikirjasto)

Karhu tuo julma metsän kuningas on raiwonnut taasen Nissilän ja Saarismäen kylän maan metsissä kaataen ja repien lehmiä. Ruunamäellä ahdisti se seitsemää lehmää, joista yhden woitti ruuwaksensa kaksi niin pahaksi repi että tuskin tulee kalua. Talolliselta T. Makkoselta on karhu nylkenyt wasikan ja syönyt niin tarkoin, että ei ole löydetty kuin nahka, jonka oli hywin huolellisesti littuun käärinyt. Tarkoittaneekohan karhu tehdä itselleen saappaat talweksi, että jos tulee pako talwi majalta, ei tarwitsesi paljasti jaloin kahlata talven wahwaa lunta. Myöskin Vuolinmäestä kuuluu karhu lehmän kaataneen. Karhut owat liikkuneet useampana kesänä näillä Saarismäen ja Nissilän laitumilla Säräisniemen ja Iisalmen pitäjästä.

Oulujärven erämaan asuttaminen

Professori Kyösti Julku

Kainuun sanomat 7.9.1976

Pähkinäsaaren rauha v. 1323 oli ensimmäinen Ruotsi-Suomen ja Novgorodin välinen rauhansopimus, josta laadittiin kirjallinen sopimusteksti. Rauhankirjassa määriteltiin varsin tarkoin valtakuntien väliset aluesuhteet ja sovittiin rajan kulusta. Muodollisesti – joskaan ei toisasiallisesti – rauhankirjan määräykset olivat voimassa läpi keskiajan ja vielä uuden ajan alkupuolen peräti 272 vuotta, sillä vasta Täyssinän rauhansopimuksessa voitiin päättää uudesta rajasta, jonka kumpikin osapuoli ainakin pääosiltaan hyväksyi. Tällä tavalla pähkinäsaaren sopimuksesta tuli tapahtuma, joka syvällisesti vaikutti maamme kehitykseen lähes kolmen vuosisadan ajan.

Raja kulki pitkin Karjalan Kannasta jakaen sen kahtia aina Savon vesille Särkilahteen ja nykyisen Savonlinnan kaupungin kohdalle, sieltä edelleen Siiteenselälle nykyisen Varkauden kaupungin eteläpuolelle, edelleen vesireittejä pitkin Suonenjoelle ja sieltä Kolimajärven ja Keiteleen välisessä virrassa olevaan Kolimankoskeen sekä päättyi pojanlahteen hieman Pyhäjoen eteläpuolella Petäjäisojassa. Rajalinja itä- ja pohjoispuoli tuli kuulumaan Novgorodiin, joskin sekavuutta aiheutti myöhemmin se toisasia, että kun rajan jatkumista Pohjalahdesta pohjoiseen ei määrätty, niin valtasuhteet itse asiassa jäivät avoimiksi.

Karjalan ja sen taustavoiman Novgorodin valta ulottui näin ollen yli puolen myöhemmän Suomen. Karjalan sydänseudulta Käkisalmesta avautui viuhkanmuotoisena erinomaisten vesiteitten joukko länteen, pohjoiseen ja itään. Yksi tärkeimmistä kaukoliikenteen väylistä oli vesireitti, joka lähti Laatokalta, nousi Pielisen reitille, Pielisjärvelle ja reitin latvavesiä Maanselälle, laskeutui sitten Oulujärven vesistön latvoille, edelleen Oulujärvelle, Oulujoelle ja Pohjanlahteen. Tämän edullisen venetien varassa Karjala ja Novgorod pystyivät pitämään yllä’ herruuttaan pohjoisessa, ja tämän venereitin tärkeänä osana Oulujärven tienoolla tuli ensimmäisen kerran historiallisena aikana olemaan yleisempää merkitystä. Meidän on oletettava Oulujärven tinoon syvällä keskiajalla olleen asumatonta seutua, jossa tuskin erämiehen tai kalastajan liikkuminenkaan rikkoi luonnon suurta rauhaa.

Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti. Suomalainen asutus- ja eräpaine rikkoivat nopeasti v. 1323 sovitun rajalinjan, ja alkoi voimallinen eteneminen mutta myös taukoamaton taistelu suurten pohjoisten alueitten omistuksesta.

Rajalinja rikottiin kolmessa suunnassa. Ensiksi savolainen erä- ja asutuspaine tunkeutui myöhemmin Olavinlinnan kohdalla ja sen pohjoispuolella itään. Toiseksi hämäläispaine rikkoi rajan Keski-Suomessa, ja kolmanneksi Pohjanlahden rannikko Petäjäisojalta Kemiin kytkeytyi vähitellen läntiseen Suomeen. Tämä kehitys tapahtui 1300-luvun kuluessa, ja voidaan sanoa, että 1400-luvun alkuun tultaessa uudet aluesuhteet olivat jo melko vakiintuneet, mutta rajan kulusta vallitsi sen sijaan puolin sekä toisin suuri epätietoisuus.

Savossa uusi, jo noin v. 1400 todettavissa oleva raja kulki siten, että se erkani Pähkinäsaaren rajasta Torsavuorella, mistä se suuntautui koilliseen Orivedelle, Juojärvelle, Pisalle ja edelleen maanselälle.

Raja oli epämääräinen. Keski-Suomessa hämäläinen paine rikkoi rajan, mutta vastassa olivatkin täällä savolaiset, jotka kanta-alueiltaan olivat liikkuneet vanhan rajan itäpuolta luoteeseen Pielaveden suuntaan. Kiista rajasta ei täällä tullutkaan ensi sijassa hämäläisten ja novgorodilaisten vaan hämäläisten ja savolaisten kiistaksi. Sitä mukaa kuin asutus Pohjanlahden rantamalla, Pohjanrannalla, kiinteytyi, näyttävät asukkaat ottaneen hallintaansa jokireitit aina latvavesille saakka, ts. maanselälle. Näin näyttää olleen esim. Pyhäjoen ja Iijoen kohdalla. Eräissä 1500-luvulla syntyneissä lähteissä on tästä selviä merkkejä. Järjestelmässä oli kuitenkin yksi tärkeä poikkeus, ja se oli Oulujoki. Eräässä 1500-luvulla syntyneessä Pohjanmaan vesistöjen kuvauksessa nimittäin kerrotaan aina jokien saavansa alkunsa Venäjän rajan läheltä, mutta Oulujoesta todetaan, että joki tuli Venäjältä. Eräät toiset lähteet taas viittaavat siihen, että raja vakiintui Oulujoelle jonnekin Pällinkorvan tienoille. Nyt joudumme kysymään, mistä tämä pullistuma johtui.

Pielisen – Oulujärven vesireitti oli – kuten jo totesimme – karjalaisten tärkein väylä Pohjanlahden maailmaan. Keskiaikaisista venäläisistä lähteistä tiedämme, että juuri tämän reitin varassa Novgorodin rapistuvaa Pohjanrannan herruutta yritettiin pitää yllä ja että täällä tapahtuivat lännen ja idän yhteenotot. Selvää on, että Novgorod kesti puolustuksensa juuri tälle vesireitille, jonka hallussa pitäminen oli välttämätön ehto Pohjanrannan ---

Tämän vuoksi jääkin jossain märin avoimeksi kysymys, milloin Pohjanrannan vaikutus alkoi ulottua Oulujärven tienoille eli – niinkuin vielä 1500-luvulla sanottiin – Oulun Lappiin. Muissa jokilaaksoissa järjestelmä oli se, että asutuksen keskittyessä meren rannikoille jokisuihin ylimaan järvet vallattiin kalastuspaikoiksi. Harjoitettiin järvikalastusta. Eräjärvien nautinta oli sesonkiluonteista – pyydettiin ennen muuta haukea ja ahventa. Oulujärven vesistön osalta tiedämme 1500 –luvulla syntyneiden lähteiden pohjalta sen, että Pohjanrannan, tarkemmin sanottuna Limingan talonpoikien eräjärvien nautinta ulottui tuolloin Oulujärven vesistön itäisimmillekin järville, mikä viittasi hyvin vanhaan nautintaan. Toiselta puolen lienee taas ajateltava, että silloin kun Novgorod oli vielä voimissaan, ja kun taistelua Pohjanrannan omistuksesta käytiin kiivaimmin Limingan talonpojilla tuskin oli edellytyksiä lähteä kesäisille kalaretkille esim. Kiantajärvelle ja Lentualle. Näin on ajateltava Liminkalaisten nautinnan ulottuneen Oulujärven erämaahan. Oulun Lappiin, vasta aivan keskiajan lopulla. Liminka itsekin lienee, verrattuna esim. Saloisiin, Iihin, Kemiin ja Tornioon verraten myöhäsyntyinen.

Tilanteen epävakaisuus Oulun Lapin suunnalla kävi esille myös niistä tutkimuksista, joihin 1500-luvun alussa ryhdyttiin itärajan suunnan selvittämiseksi. Todennäköisesti v:n 1526 tienoilta on peräisin rajapaikkaluettelo, jonka mukaan raja kulki suuntaa: Tiilikanjärvi, Ahveninen, Haapajärvi, Kalliokoski, Nuaskoski, Kainuunmeri, Käsmäjärvi (Käsmäsuo Kuusamossa). Raja siis kulki suurin piirtein pitkin nykyistä Savon ja Pohjois-Karjalan rajaa Tiilikanjärvelle, oikaisi sieltä Kainuunmerelle eli Oulujärvelle ja sieltä tarkemmin määrittelemättömänä meni Kuusamon Käsmänsuolle. Kun tämän rajalinjan esittivät ruotsalaiset, niin selvää on, että Oulujärven erämaassa ei vielä voinut olla montakaan kiinteää asumusta (niitä ei olisi jätetty rajan taakse). Edelleen se osoittanee sen tosiasian, että vaikka Limingan talonpoikien oli tässä tilanteessa jo kauan täytynyt harjoittaa kalastusta Oulun vesistön latvajärvillä, niin nautinta ei ollut sen luontoista, että se olisi valtiovallan edustajien mielestä pakottanut vetämään rajan niin, että eräjärvet olisivat jääneet valtakunnan yhteyteen.

Aivan samaan vaiheeseen, johon yllä mainittu rajapaikkaluettelo kuului, on laskettava myös Oulun Lapin vanhin kiinteä asutus. V:n 1531 Pohjanmaan tileissä näet on tieto, että Limingan savolaiset maksoivat veroa kaksi kiihtelystä oravannahkoja. Sen sijaan emme tiedä, missä nämä savolaiset asuivat. Seuraavat tietomme aikajärjestyksessä ovat 1540-luvulta. Silloin voidaan todeta sekä Muhoksella että Utajärvellä olleen varsin voimakkaan savolaisasutuksen. Milloin se on alkanut, jää hämärän peittoon. Kolmas tietomme kiinteästä savolaisasutuksesta on vuodelta 1555, kun toimeenpantiin ensimmäinen verollepano määrätietoisesti v. 1552 aloitetun uudisasutuksen jälkeen. Varsinaista uudisasukkaista näet erotettiin 10 vanhaa talonpoikaa. Nämä olivat siis asuneet Oulujärven erämaassa jo vanhastaan. Nämä todisteet osoittavat, että Oulujärven erämaan asuttaminen kasvoi vapaasti. Asutustoiminnan lähtöalueena ei kuitenkaan ollut Liminka, jonka eränkävijät olivat jo pitkään samoilleet maassa, vaan Savo. Jokaisen 10 talonpojan nimi näet on selvä savolaisnimi.

Varsinaisesti Oulujärven erämaa kuitenkin asutettiin vasta v:sta 1552. Pohjois-Savon onnistuneen asuttamisen jälkeen Kustaa Vaasa kehoitti pohjalaisia ja savolaisia muuttamaan erämaahan. Savolaiset noudattivatkin Kustaa Fincken myötävaikutuksella kehotusta niin, että v. 1555, kun kolme vapaavuotta olivat kuluneet, voitiin ensimmäiseen verokirjaan merkitä jo 133 taloa, joista 64 oli Melahden ja 69 Jaalangan neljänneskunnassa. Hallinnollisesti Oulujärven erämaa kuului Savonlinnaan lääniin, mistä asukkaatkin olivat tulleet.

Tämän jälkeen Oulujärven erämaan väkiluku kasvoi nopeasti saavuttaen huippunsa 1570-luvun lopulla, jolloin verolle pantiin peräti 280 taloa. Kukoistus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, sillä käynnissä olleen 25-vuotisen Venäjän sodan tuhot ulottuivat jo v. 1580 täydellä voimalla tännekin. Aivan täsmällisiä tietoja siitä, paljonko oulujärveläisiä säästyi, ei ole. omaa kieltään puhuu kuitenkin se tosiasia, että v. 1559 perustettu seurakunta lakkautettiin ja uudelleen se voitiin perustaa vasta v. 1601. Tuskin on ajateltava, että vihollinen olisi pystynyt tappamaan kaikki oulujärveläiset. Osa ilmeisesti säilyi hengissä siirtymällä alueen kaikkein syrjäisimmille seuduille, mihin vainolaisen ei pystynyt löytämään tietään. Voidaan myös ajatella, että osa hakeutui turvallisemmille asuinsijoille. Tiedetään nimittäin, että samaan aikaan kuin Oulujärven erämaa tuhoutui, alkoi savolaisasutuksen ekspansio mm. Tornion pitäjässä. Vaikka sitovat todisteet toistaiseksi puuttuvatkin, voidaan ajatella, että oulujärveläisiä olisi siirtynyt lapin rajoille etsimään elämisen mahdollisuuksia.

25 vuotisen sodan päättänyt Täyssinän rauha ratkaisi rajan suunnan ja näin poisti epävarmuuden siltä, asuivatko oulujärveläiset omaa maata. Seurakunta ja pitäjä voitiinkin perustaa uudelleen jo v.1601, ja ensimmäisessä verollepanossa suursodan jälkeen v. 1604, oli veronmaksukykyisiä taloja jo 150. Tästä taloluku kasvoi määrään 300 jo v:een 1633 mennessä. Melkoinen osa niistä, jotka aloittivat elämän Oulujärven erämaassa tässä vaiheessa, oli epäilemättä syrjäisimmillä seuduilla piilopirteissä säilyneitä. Mutta suuren osan on täytynyt olla muualta tulleita uudisasukkaita. Elämän alkaminen erämaassa näytti nyt turvatummalta kuin koskaan ennen. Osoituksena tästä oli jo se, että alueen kaikkein itäisimmät kylät syntyivät nyt – esim. Vuokkijärvi, Jormasjärvi ja Lammasjäri. 1600-luvun alku oli Oulujärven erämaan asutuksen uuden perustamisen kautta.

 

Kuulutus Oulun läänin Lääninkansliassa elokuun 29. päiwänä 1910. Liitto-lehti 6. syyskuuta 1910 nro 101

Sittenkuin Keisarillinen Senaatti päätöksellään lokakuun 7 päiwällä 1908 oli  myöntynyt siihen, että Wuolijoen seurakunta saisi pakkolunastuksen kautta eroittaa Säräisniemen pitäjän Wuolijoen kylässä sijaitsewan, pappilaksi ostetun kosken perintötilan N:o 132 maalta 0,5 hehtaarin suuruisen maa-alueen hautausmaaksi ja 0,0275 hehtaarin laajuisen alueen kirkkotarhaksi ja sittenkuin Wuolijoen seurakunta, Kuopion hiippakunnan luwalla siitä erittäin tehdyn sopimuksen mukaan oli määrännyt hautausmaan ja kirkkotarhan arwoksi yhteensä kolmekymmentä (30) markkaa ja sittenkuin asianomainen pakkoluowutus nyttemmin on suoritettu, kehoitetaan tuntemattomia oikeudenomistajia kuudenkymmen (60) päiwän kuluessa siitä lukien, kun tämä kuulutus on kolme kertaa ollut julkaistuna maan wirallisessa lehdessä, täällä tekemään muistutuksessa sopimusta tahi korwauswaatimuksia vastaan, uhalla, että sopimus muutoin sellaisenaan wahwistetaan.

                            

Ei tullut mylly Kytökosken rantaan mutta kohosipa komeampi lähistölle.  Kainuun Sanomat 23.9.1959

Synkkää korpea oli Vuolijoen Kytökoski siihen aikaan kun Lumelan isäntäväki muutti sinne noin 30 vuotta sitten. Ei ollut maantietä, ainoastaan tervatie, jota pitkin kuljettiin. Kun Kaisa-emäntä etsi ensimmäiseen kahvipannulliseen kahvivettä, ei sitä löytynyt muualta kuin Kytökoskesta, joka oli silloin niin synkän ryteikön takana, että piti tietä kysyä. Mutta perheellä oli lujasti sisua ja yrittämisen halua. Kylmään korpeen raivattiin pellot ja rakennettiin asuinrakennus. Hartiapankkiin siihen aikaan turvauduttiin, ei ollut avustuksia, eikä edullisia lainoja, niin kuin nykyajan yrittäjillä.

Siihen aikaan, kun muutin Kytökoskelle Vuolijoen kirkonkylän lähettyviltä, oli Kytökoskeen suunnitteilla silloisen Vuolijoen Meijeriosuuskunnan mylly. Niinpä ajattelin, että mikäpä on korpeen mennessä, kun kerran mylly tulee pyörimään samoille seuduille, ja se varmaan tuo leveämmän leivänkin, kun toiminta pääsee vauhtiin, kertoi Lumelan isäntä, maanviljelijä Eemil Karjalainen.

Tuli parempi mylly

Se mylly jäi kuitenkin rakentamatta, mutta parempi ”mylly” ryhtyi vuosikymmenet myöhemmin jauhamaan. Nimittäin Otanmäen kaivos, josta maanviljelijä Karjalainen sanoi, ettei ikinä olisi voinut kuvitella, että tällainen suuri teollisuuslaitos, ja  –alue tuli näin lähelle Kytökoskea.  – Ennen vanhaan kuljin Otanmäessä metsällä, ja ihmettelin kun kompassin kanssa liikuin, että on se kumma, kun tuo kompassi menee aina rikki samoilla seuduilla. Kompassin neula tuli nimittäin aivan ”hassuksi” niillä tienoilla liikkuessa. Turhaan ei oltu toivorikkaita siihen aikaan kun malmia alkoi löytyä, sanoi maanviljelijä Karjalainen.

Padan sija luonnonkiveen.

Poikasena kävin isän kanssa katsomassa Kytökosken ensimmäistä asukasta, joka oli tullut tänne vuonna 1907. Pirtti oli rakennettu synkkään kuusikkoon, johon oli lehmäkin kiinitettynä, kun ei vielä ollut navettaa. Ei silloin vielä ollut tehdasrakenteisia helloja – ja jos lie ollutkin, ei niitä joka mökkiin kannattanut hankkia. Pirttiin muurattiin parhaillaan uunia ja muurari hakkasi luonnonkiveen padan sijan, muistan kuinka hän otti padan ja kokeili, että joko tulisija alkaa olla sopivan kokoinen.

Asutus levisi vähitellen silloiseen korpeen. Karjalaisen perhe oli viides asukas, joka sinne muutti uudistilalle. Kytökosken kylä on jatkuvasti kehittynyt ja kasvanut. Tällä hetkellä on kylässä nelisenkymmentä taloa. Oma koulu on toiminut kymmenkunta vuotta, josta ensimmäiset vuodet vuokrahuoneissa, mutta noin neljä vuotta sitten rakennettiin kylään ajanmukainen 2-opettajainen kansakoulu. Kylällä on jonkin verran myös erilaista yhdistystoimintaa mm. maamiesseura ja naisosasto ovat jatkuvasti toiminnassa.

 

Saaresjoen ”hytti” osa rautaruukkien historiaa Kainuun Sanomat 30.4.1967

Viime vuosisadan puolivälissä, tarkemmin sanottuna vuonna 1844 perusti Oulun läänin lääninkamreeri Carl Gustaf Bergbom Vuolijoen Saaresjoessa sijaitsevan pienen kosken partaalle rautaruukin. Bergbom omisti samaan aikaan useita muita ruukkeja ja Saaresjoen ns. apuhytti oli vain lisänä melko suuressa rautaruukkiketjussa. Raudan valmistus järvestä ja suosta nostetusta malmista oli tuolloin verraten yleistä. Valmistus oli sangen alkeellista, mutta kovalla työllä ja runsaalla polttoaineella pystyttiin rautaa kuitenkin valmistamaan niin, että esimerkiksi Saaresjoen kaksitorvinen sulatusahjo valmisti vuonna 1850 peräti 1.100 leiviskää rauta.

Saaresjoen rautaruukki lopetti toimintansa lopullisesti vuonna 1859, mutta jo sitä ennen oli laitos rappeutunut hyvin huonoon kuntoon ja raudan valmistus siellä oli sattumanvaraista. Vanhat asiakirjat kertovat lisäksi, että Saaresjoen ruukin harkoista valmistettua kankirautaa vaivasi kylmänhauraus, joka johtui luultavasti järvimalmin runsaasta fosforipitoisuudesta.

Kirjassa Säräisniemen pitäjän vaiheita kerrotaan raudan valmistuksesta seuraavaan tapaan:

Hölmä poltettiin ensin halkoroviossa lavalla, joten se puhdistui ruosteesta ja suli harkoiksi. Nämä rikottiin sitä varten tehdyssä ruuhessa, jossa rauta-aines keräytyi päälle ja ruoste laskeutui pohjalle, josta se vähitellen puhdistettiin pois. Sulatusahjo (hytti) oli ympäröity puukehällä, joka oli tehty hirsistä syltä korkeaksi. Sen sivussa alhaalla oli pieni ikkunareikä sulatuksen uloslaskemista varten. Tämä kehä oli sisäpuolelta kivestä. Hiekkaa oli kiviahjon ja seinien välissä, etteivät ne olisi palaneet. Ahjo oli ylempää laveampi ja supistui keskeltä, jossa laveus oli vain kolme korttelia. Alempana se taas laveni. Pohjana oli kokoon lyötyä multaa.

Sulatus kesti puoli vuorokautta, jolloin ahjoon ammennettiin vuorotellen sysiä ja hölmää.  Tuopin verran pantiin hölmää kerralla sisään, tulta pidettiin koko ajan vireillä suurella palkeella, jonka suu oli kehän ahtaimmalla paikalla. Kun kaikki meni hyvin, eikä sadetta sattunut, tuli puolessa vuorokaudessa 3-4 leiviskää rautaa 30-40 leiviskästä hölmää.

Järvimalmin nosto

Saaresjoen hytin lopettaminen ei suinkaan merkinnyt järvimalmin noston lopettamista. Aina vuosisadan vaihteen seutuville saakka malmia nostettiin Saaresjärvestä sekä Vieremän puolelta Rotimosta ja Rahajärvestä. Saaresmäen kylässä vanhuudenpäiviään viettävä 87-vuiotias Aukusti Halonen on ollut nuorehkona miehenä mukana malminnostossa. Hän kertoo seuraavaan tapaan.

Malmi nostettiin Saaresjärvestä isolle puulautalle, joka oli varta vasten rakennettu. Nostaminen tapahtui eräänlaisella haavilla, jolla koukittiin järven pohjasta rautapitoista maata. Haavilla se nostettiin seulaan, jota liikuttamalla ylimääräiset liejut valuivat pois ja järvimalmi jäi jäljelle. Lautalla järvimalmi siirrettiin rannalle kasoihin, joita sitten talvisaikaan kuljetettiin hevospelillä Salahmin ruukille.

Malmin nosto oli raskasta työtä. Se tapahtui yleensä urakalla, joten jokainen raatoi niin paljon kuin voimat antoivat myöten. Kuljetus hevospelillä tapahtui pajusuon kautta Rahajärvelle ja edelleen. Vielä viime vuosina oli tuo vanha talvitien ura näkyvissä. Salahmissa rauta jalostettiin harkoiksi, joita kutsuttiin nimellä ”Kyösti”. Jyrkän ruukilla rauta sai lopullisen jalostusasteensa.

Myöhemmin, teollisuuden kehityksen myötä, järvimalmin nosto viimein tyrehtyi ja pienten rautaruukkien toiminta loppui.

 

Ensimmäiset puhelimet Vuolijoelle vuonna 1925 Kainuun Sanomat 1.10.66 

Vuolijoen kunta oli vielä vuonna 1924 kokonaan vailla puhelinta. --- Valtio myönsi 40.000 markan lainan sillä ehdolla, että jos valtio tulevaisuudessa haluaa lunastaa puhelimen itselleen, lainasumma käy etumaksusta.

Kaikki kävi nyt nopeasti. Eräänä kauniina päivänä Vuolijoen kunnan luottamusmiehet kävelivät Kajaanista läheltä Ämmän sahaa Vuolijoen kirjonkylään kunnantoimiston luo ja – myivät puhelinpylväitten pystytyksen huutokaupalla halukkaille. Seuraavana talvena saatiin lanka pylväisiin. Kunnantaloon asennettiin keskus, ”sentraali”. Tilaajia oli alun perin kahdeksan. Tilaajat saivat omin kustannuksin vetää linjat keskuksesta kotiinsa. Kunta kuitenkin pystytti pylväät kirkonkylästä Pussilaan saakka, jotta myöhemmin tulevat tilaajat saisivat kiinnittää lankansa samoihin pylväisiin.

Vuolijoen ”kunnallinen” puhelinlaitos pysyi toiminnassa 10 vuotta, kunnes valtio lunasti sen itselleen.

Kalastus elinkeinona

Järvestä on elatus seitsemänlapsiselle perheelle jouduttu ottamaan, totesi Harmaalan talon isäntä Pekka Leinonen – Itse olen 13 lapsisesta kodista Vaalan Kaivannosta. Kalastus oli kotonani pääelinkeino, joten milläs muulla kuin kalastuksella ryhdyin minäkin itseäni ja perhettäni elättämään. Manamansalon saaren rannat olivat ennen hyviä nuotanvetopaikkoja. Saarelta oli silloin kymmeniä nuottakuntia.

Nykyisiin Oulujärven kalansaaliisiin verrattuna silloin saatiin paljon kaloja. Viime aikoina nuotanveto on vähentynyt, sillä nuoret eivät ole enää lähteneet siihen ammattiin. He ovat yksi toisensa jälkeen siirtyneet kaupunkiin helpompiin töihin.

Yksi poika on seitsemästä lapsestani enää kotona. Hän käy vielä kalastamassa sen verran, mitä kotona jaksetaan syödä. Itse en terveyden huononnuttua ole nenää pystynyt käymään kalassa.

Liikenneyhteydet Vuolijoelle kehnot

Liikenneyhteydet Vuolijoen kirkonkylään ovat olleet kehnot ja ovat sitä osittain vieläkin, kertoi emäntä Rauha Leinonen kesärannan talossa. – Manamansalon poikki johtava tie valmistui 1950-luvun puolivälissä. Kuivalammin rantaan tie saatiin vuonna 1959. Tien kunnossa ei ole vieläkään kehumista, sillä autolla sitä on erittäin vaikea ajaa kuoppaisuuden ja kivisyyden vuoksi. Manamansalosta ei pääse linja-autolla kuin Vaalan suuntaan. Vuolijoelle mentäessä on kierrettävä Kaivannon ja Kajaanin kautta. Alasalmen yli on tosin tänä kesänä jo päässyt lossilla, mutta mantereen puolelta ei ainakaan toistaiseksi ole yhteyksiä eteenpäin.

Emäntä Rauha Leinonen on kotoisin Manamansalosta Vaalan kunnan puolelta. Vuodesta 1957 lähtien hän on hoitanut taloutta poikiensa kanssa. Talon nuori-isäntä on Toivo Leinonen. Kotona on lisäksi kaksi poikaa, joista nuorin, Kullervo on 16-vuotias. Leinosen kahdeksanlapsisesta perheestä on viisi muuttanut asumaan Kajaaniin.

Naapurit muuttaneet

Kun nykyistä rakennusta ryhdyttiin rakentamaan, oli täällä jokaisessa talossa vielä asukkaita. Nyt kun naapurit ovat melkein kaikki muuttaneet pois, on minunkin tehnyt mieli lähteä ihmisten ilmoille. Nuori-isäntä on aina vastustanut kaupunkiin muuttamista. Hän on aina todennut, ettei siellä kaupungissa osaa edes yön aikaa nukkua. Pojat tekevät täällä kesäisin omia maanviljelystöitä ja käyvät talvella metsätöissä.

 

Seitsemän vuosikymmentä ja yhdeksän kirkkoherraa mahtuu Vuolijoen historiaan

Kolme ”kerjäläiskylää” yhdistettiin omaksi seurakunnakseen vuonna 1897. Näin synty nykyinen Vuolijoen seurakunta. Ajatus oman seurakunnan perustamisesta lausuttiin ensimmäisen kerran julki Säräisniemellä pidetyssä Oulun läänin papiston palkkauskomitean kokouksessa helmikuussa 1896 eli 70 vuotta sitten. Komitea esitti tällöin, että Vuolijoen ja Saaresmäen kylät muodostettaisiin omaksi seurakunnakseen, johon lisäksi yhdistettäisiin Vuottolahden kylä Kajaanin maalaiskunnasta.

Huolimatta monien virkamiesten ja Vuottolahden asukkaiden vastustuksesta antoi Keisarillinen Suomen Senaatti 11.5.1897 päätöksen Vuolijoen seurakunnan perustamisesta. Jo tätä ennen oli asiaa käsitelty myös Säräisniemen kirjonkokouksessa, jossa vuolijokelaisten aisaa olivat ajamassa Antti Leinonen Saaresmäeltä ja Heikki Karjalainen Vuolijoelta.

Vuolijoen kirkon sakaristossa on nyt nähtävissä kuvat yhdeksästä pappismiehestä, jotka ovat pitkähkön ajan toimineet sananjulkistajina Vuolijoen seurakunnassa kuluneiden seitsemän vuosikymmenen aikana.

Seurakunnallisen elämän alkuunpanijana Vuolijoella oli kirkollisten asiain hoitajaksi määrätty Kajaanin manitoiminen rovasti Johannes Väyrynen. Monenlaisia vaikeuksia hänellä olikin voitettavanaan. Hänen ansiostaan Vuolijoella, on kivikirkko, vaikka alustavasti oli päätetty rakentaa kirkko puusta. Hän anoi ja sai myös aikaan yleisen kirkkokolehdin uuden kirkoin rakennusrahaston hyväksi. Hänen toimikautensa kesti 10 vuotta ja päättyi kirkon ja pappilan valmistuttua vuonna 1908.

Väyrysen tilalle astui Vuolijoen ensimmäiseen varsinaiseen kirkkoherran virkaan J.V. Hirvonen, joka toimi vv. 1907-1909 Vuolijoen kirkkoherrana. Kirkkoherra Hirvonen toimi Vuolijoen kirkkoherrana myös vv. 1926-1930 Paltamosta käsin oman toimensa ohella. hänet tunnettiin rauhallisen ja kansanomaisena miehenä. Khra Hirvonen aloitti Vuolijoella kirkollisen kirjanpidon, historiankirjoituksen sekä johti oman hautausmaan hankkimisen päätökseen.

J.J. Mustakallio toimi kirkkoherrana vv. 19121917. Khra Mustakallio oli tyypillinen virkamies, joka ei puuttunut pappilansa taloustöihin. Hänen talouttaan hoiti erikoisen taitava ja tarmokas ruustiina joka kävi jopa markkinoilla hevosia vaihtamassa. Kivestä kirkko, kalliosta pappi ja turpeesta (Turpela) lukkari, siihen aikaan sanottiin.

T.L. Liimatta oli kirkkoherrana vaikeina vuosina 1917-1922. Hän osallistui yhteiskunnallisiin asioihin innokkaasti. Lisäksi hänet tunnettiin hiihtäjärovastina, jolle matkojen kulkeminen ei tuottanut vaikeuksia. Talvella hän liikkui hiihtäen, kesällä polkupyörällä. Hän jopa saattoi näyttää esimerkkiä lähtemällä mukaan hiihtokilpailuihin. Kirkkoherrankanslia oli hänen aikanaan jatkuvasti avoinna. Niinpä kerrankin tehtiin kuulutuskirjat lauantai-iltana kello 9 jpp.

P.J.G Selin (myöhemmin Syrjämö) tuli kirkkoherraksi Liimatan jälkeen. Hän oli virassa vv. 1922-1926. Selin tunnettiin taitavana puuseppänä, joka valmisti huonekaluja omaan ja seurakuntansa käyttöön. Hänen toimikautensa päätös sattui yksiin pappilan palon kanssa. Tulipalossa tuhoutui sekä kirkkoherran omaisuus että seurakunnan arkisto. Vain muutama kirja ennätettiin pelastaa. Arkiston tuhoutumisesta johtuvat eräät virheellisyydet kirkonkirjoissa.

Kun uusi pappila vuonna 1931 valmistui, astui kirkkoherran virkaan hoitamaan Veikko Korvenheimo. Hän oli tässä virassaan vuoteen 1937. Hän oli ensimmäinen seurakunnan sielunpaimenista, joka omisti auton. Uuden kulkuneuvonsa ansiosta hänellä oli usein kädet noessa. Muutenkin hänet tunnettiin vauhdikkaana miehenä. Kerrotaan, että hän saattoi toisinaan olla jo uimassa kun viimeiset seurakuntalaiset olivat lähdössä kirkosta jumalanpalveluksen jälkeen.

Ensimmäinen vaaleilla valittukirkkoherra oli Antti Hakala, joka toimi Vuolijoella vv. 937-1944. Hän maalasi omakätisesti kirkon katon ja seinien ulkorappaukset sekä istutti kuusiaidan kirkon, pappilan ja hautausmaan ympärille. Lisäksi hän oli taitava puutarhaviljelijä. Hän rakensi kaksi kasvihuonetta. Hän harrasti myös kirjansidontaa, sitoen mm. asetuskokoelmat vuosilta 1911-1940. Hän kokosi myös teoksen ”Vuolijoen vanhat suvut”, jonka perusteella nykyisin tehdään pitemmät sukuselvitykset. Muutoin ne olisi tutkittava Säräisniemen arkistosta.

Vuosina 1944-1953 oli kirkkoherrana Pentti Pellervo Pyy. Hän järjesti seurakunnan arkiston mallikelpoiseen kuntoon sekä aloitti kirkkovaltuuston säännöllisen työskentelyn. Aikaisemmin oli asiat päätetty suoraan kirkonkokouksessa. Lisäksi hän aloitti uusia toimintamuotoja, mm. nuorisotyön.

Sakariston yhdeksästä kirkkoherrakuvasta on viimeisenä mukana Arvi Pärssinen, joka oli kirkkoherran, vv. 1954-1955. Hän oli kolmas seurakuntaan äänestyksen perusteella valittu kirkkoherra.